Kuuntele ääniviesti: https://rss.com/podcasts/aaniviesteja-onnilta/2909636
Viestin tiivistelmä:
Mihin suuntaan lastensuojelujärjestelmää tulisi oikeastaan kehittää? Lastensuojelujärjestelmältä puuttuu selkeä viitekehys. Sen seurauksena kehittäminen poukkoilee: reagoidaan siihen, mikä milloinkin nousee pintaan, samalla kun muut osa-alueet voivat hiljalleen rappeutua. Pohdin kuulemaani puheenvuoroa lastensuojelujärjestelmän lakkauttamisesta, jossa ainakin kuvitellaan jotain aidosti uutta ja kunnianhimoista tulevaisuutta lastensuojelulle.
Käyn läpi niitä perusteluja, jotka tekevät ajatuksesta samaan aikaan kiinnostavan ja epämukavan: tulokset ovat monin osin heikkoja, sijaishuolto on väkivaltainen interventio ja väkivalta on järjestelmän sisällä yleistä, ja monet lastensuojelussa näkyvät ongelmat liittyvät asioihin, jotka pitäisi ratkaista ensisijaisesti muualla. Esimerkiksi köyhyys, sairaudet ja vanhempien tuen tarpeet. Kun uudistukset toistuvasti epäonnistuvat, herää väistämättä kysymys: pitäisikö tehdä jotain perustavanlaatuisesti toisin? Samalla pohdin omaa reaktiotani ja muiden reaktioita ajatukseen lastensuojelujärjestelmän lakkauttamisesta, erityisesti sitä, miten vaikea meidän on Suomessa edes kuvitella vaihtoehtoja nykyiselle järjestelmälle.
Ajattelen ääneen myös sitä, mihin itse olen uskonut ja mihin moni muukin tuntuu uskovan: että kun yksi asia korjataan, osallisuus, vaikuttavuus, implementointi, teknologia tai jokin muu, niin kokonaisuus muuttuu. Vaikka kaikki puhuvat systeemisyydestä ratkaisut nähdään yksittäisinä. Yksi keskeinen kysymys lastensuojelujärjestelmän oikeutuksen kannalta on haitta: kuinka paljon haittaa syntyy siitä, että lapsen tilanne jatkuu ennallaan, ja kuinka paljon haittaa syntyy interventiosta? Kaikki toiminta lähtee siitä, että puuttuminen automaattisesti vähentää haittaa, vaikka todellisuudessa tiedämme sen usein lisäävän sitä.
Lopuksi pohdin, mitä tapahtuisi, jos lastensuojelujärjestelmän lakkauttaminen olisikin yhteinen, pitkä aikavälin tavoite. Miten se muuttaisi ajattelua, priorisointia ja tekemistä? Tulisiko ensisijaisille ratkaisuille enemmän tilaa, mutta viimesijaisten kustannuksella?
Onni Westlund 