Kuuntele ääniviesti: https://rss.com/podcasts/aaniviesteja-onnilta/2909696
Viestin tiivistelmä:
Viimeisen noin vuoden aikana olen tutustunut useisiin lastensuojelua käsitteleviin kulttuurituotantoihin: Uhma (elokuva), Ote melkein piti (näytelmä) ja Hatkat (näytelmä). Kaikki näistä oli omalla tavallaan vaikuttava ja tärkeä kuvaus lastensuojelusta. Samalla ne kaikki kertoivat aikalailla saman tarinan lastensuojelusta: laitoshoitoon sijoitettu nuorisoikäinen lapsi, joka kohtaa epäoikeidenmukaisuutta, kaltoinkohtelua ja lastensuojelujärjestelmän muita epäonnistumisia.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen kuunnellut myös Ylen Kieksi-podcastin, HS:n Loikalan lapset -podcastin ja Uuden jutun Anteekstiantamaton juttusarjan. Myös nämä keskittyvät tai niissä korostuu sama tarina kuin edellä. Ei välttämättä ole yllättävää, että todellisuuteen pohjaavassa fiktiossa ja journalistisissa kokonaisuuksissa toistuu sama tarina. Kiinnostavaa kuitenkin on, että kun samaa tarinaa toistetaan, niin tietyt asiat jäävät kertomusten ja uutisten ulkopuolelle. Esimerkiksi lastensuojelun avohuolto, pienemmät lapset, perhehoito ja sosiaalityö loistavat poissaolollaan.
Kieksi-podcast tekee muihin edellä mainittuihin poikkeuksen siinä, että siinä käsitellään tiiviisti myös muita lastensuojelun teemoja, vaikka fokus on nuorisoikäisten laitoshoidossa. Podcast tekee poikkeukksen myös siinä, että se on niin kulttuurisena kertomuksena ja journalistisena tuotteena huono, kun muut ovat hyviä. Toimitustyö on puutteellsta ja laiskaa, podcastissa esitetään toistuvasti virheellisiä tai vähintään epämääräisiä väitteitä (eikä niitä korjata). Podcastin ansio on lasten, nuorten ja heidän läheistensä ääneen pääseminen, vaikka paikoin jää kysymysmerkiksi, että kuinka eettisellä tavalla se on tehty.
Pitäisikö lastensuojelusta kerrottavien tarinoiden olla monimuotoisempia?
Onni Westlund 